Elämää toisen silmin

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet hyvin kirjoitustäyteisiä. Olen löytänyt rytmin, tavan ja rutiinin, jotka ovat pitäneet ja tuoneet elämään sisältöä. Olen uppoutunut täysin uuteen romaaniin ja täyttänyt sillä päiväni. Enää ei tyhjyys niin vaivaa, kun saan elää toista elämää tarinassa, saanut uusia ystäviä romaanihenkilöistä, joiden kanssa keskustella ja heidän elämäänsä seurata.

Kirjoitin aiemmin ja näin kuvittelin, että olen vain impulsiivinen kirjoittaja, joka kirjoittaa silloin kuin huvittaa. Nyt olen huomannut, että pystyn myös toisenlaiseen. Näiden viikkojen aikana olen käytännössä tehnyt ”työkseni” kirjoittamista. Aloittanut päivät aiheeseen liittyvän romaanin lukemisella, kirjoittanut, lukenut lähdetekstejä, kuunnellut aiheeseen liittyviä podcasteja ja liikkunut paljon, joka on lisännyt lisää luovuutta ja kestävyyttä. Täyttänyt maailmani nyt sillä, mikä täyttää uuden romaanin päähenkilön elämän. Ja se on toiminut. Se on synnyttänyt intoa, kestävyyttä, kärsivällisyyttä, keskittymiskykyä ja luovuutta. Vaikka aiemmin pelkäsin, että kaikki muu paitsi into ja luovuus, olisivat kadonneet. Toki päivät vaihtelevat ja välillä tuntuu, että jumittaa vain, mutta onneksi kirjan kirjoittaminen ei ole vain kirjoittamista. Aina voi syventää tietoutta muiden tekstien kautta ja yrittää päästä syvemmälle päähenkilön maailmaan. Elämään elämää toisen silmin.

Viime viikonlopun sanataide intensiivi- – kurssi antoi myös paljon eväitä romaania varten. Sain myös ensimmäistä kertaa palautetta uuden romaanin puolikkaasta raakileesta, joka antoi tukea jatkamiseen. Samalla sain kokea vapautusta hieman omiin tuntemuksiini, mistä edellisessä jutussa kerroin. Sain kokea vertaistukea ja ymmärrystä tunteisiini. Kokea sen, että selviäisin myös kirjailijan elämän varjoisimmistakin puolista: paineesta ja häpeästä markkinoida ja tuoda itseään esiin. Se vain kuuluu tähän elämään ja työhön, jos haluaa jatkossakin kirjoittaa ja julkaista jotakin.

Samalla sain kokea viikonlopun aikana, miten pieni tyttö minäkin vielä olen. Tyttö, joka jännittää sydän kurkkua myöten, kun pitäisi lukea ääneen omaa tekstiä. Tyttö, joka haluaisi istua näkymättömänä luokan perällä ja vain kirjoittaa. Se oli kuin paluu yläasteen tunneille, jolloin jännitin ääneen lukemista ja oman vuoron odottamista. Raastavan, ahdistavan ja silti ihanan keskeneräisyyden tuoma kokemus kirjoituskurssilta.

Tyhjyys on tuonut elämääni merkityksen. Tyhjyys on tuonut siunauksen. Ja näistä sekavista tunteista aion nauttia.