Käsittämättömän tyhjä elämä

Viimeisten viikkojen aikana on elämääni ilmestynyt uusi tunnetila, joka ei ole vieraillut pitkään aikaan luonani; elämänmerkityksettömyys ja tyhjyys. On ironista, että alkusyksyn aikaan, jolloin olin uupunut, innostuin asioista ja tilaisuuksista hetkessä. Mieheni joutui jopa muistuttamaan minua voimavaroistani, etten innostuksissani lupautuisi kaikkeen ja myöhemmin katuisi, kun uupuisin ja ahdistuisin vastuista. Nyt olisin voimissain, mutta mikään ei kiinnosta eikä tunnu miltään. Henkinen lamaannus on vallannut sisäisen tilan kokonaan, jossa miettii, onko elämä, jota elää edes totta.

Hyvä puoli tyhjyydessä on se, että se on herättänyt hurjan luovuuden ja kirjoittamisvimman. Pitkästä aikaa tekstiä tulee enemmän kuin aiemmin ja joka päivä ihmettelen, minne tarina on edennyt. Tällaista kuplaantumista rakastan, koska se saa aikaan asioita, mitä rakastan. Se antaa mahdollisuuden elää myös nyt kaksoiselämää, jossa olen puolet päivästä uuden kirjan päähenkilö ja puolet minä, joka yrittää räpiköidä tässä todellisuudessa.

Pyhäinpäivä nosti pintaani myös aukon, jota ei ole kukaan pystynyt vielä täyttämään. Aukon, jonka entinen mentorini Kari Honkanen jätti, kun Luoja päätti kutsua hänet (mielestäni) liian varhain Taivaan kotiin. Kari tiesi kirjoittamisen tunteet, kannusti ja rohkaisi ja oli läsnä myös kysymään, miten voin. Kaipaisin tällä hetkellä suunnattomasti mentoria, vertaistukea, jotakin perheen ja ystäväpiirin ulkopuolista ihmistä, joka voisi tukea ja näyttää suuntaa elämälle. Rohkaista, kertoa mikä minua vaivaa, kun kirjan julkaisu jätti sydämeen tyhjyyden.

Googlettelin yksi päivä ”vertaistukea kirjailijalle”. Löysin kyllä monia artikkeleja Sanaston ja muiden virallisten tahojen saralta, jossa korostetaan, miten tärkeää on, ettei kirjailijakaan jäisi yksin. Miten tärkeää olisi hankkia vertaistukea ja apua henkiseen hyvinvointiin. Avuksi tähän tarjottiin erilaisia kirjailijayhdistyksiä ja järjestöjä. Ongelma on vain se, että niihin ryhmiin, mihin voisin asuinpaikkani tai genreni puolesta liittyä, vaativat ryhmään pääsyksi kokemusta ja useita julkaistuja teoksia. Eikö esikoiskirjailijalle ole mitään paikkaa? Eivätkö juuri untuvikot tarvitsisi mentoria, tukea ja apua kokeneelta? Kuka huolehtisi esikoisista?

Tunteiden ja tyhjien etsintöjen jälkeen ei jää muuta kuin hiljaiset rukoukset ja puolison olkapää. Tällä hetkellä se olkapää tuntuu ainoalle turvalliselle ja rakkaalle asialle elämässä. Asialle, joka muistuttaa että meitä on täällä kaksi, jotka kulkevat samalla puolella. Ehkä joku päivä totun myös tähän elämäntilanteeseen tai löytyy vastaus ja mentori jostakin. Ehkä joku päivä voin kokea jälleen eläväni kutsumuksessani ja yltäkylläisessä elämässä. Toteavani, että tässä näin, voin toteuttaa sitä, mihin minut on kutsuttu ja luotu.